Se oli suuri, komea mies, joka astui pystypäisenä, ja jonka kasvojenpiirteet olivat jalot ja hienot. Mutta hänen pukunsa oli aivan tomussa ja kasvojenilme väsynyt.
Päättävästi Abu Hassan astui hänen luokseen.
— Herra, sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti, minä näen, että olet väsynyt matkastasi. Jos tahtoisit tulla kotiini levähtämään, niin tekisit minulle suuren ilon. Se minun täytyy kuitenkin edeltäpäin sinulle ilmoittaa, etten voi pitää sinua luonani kauemmin kuin päivän, sillä olen pyhästi luvannut, etten samaa vierasta kutsu kuin kerran talooni.
Matkustaja ei ollut kukaan muu kuin itse kalifi Harun al Rashid, joka kauppiaan valepuvussa oli matkustellut suurvisiirinsä, Giafarin, kanssa ympäri maata ottaaksensa selkoa alamaistensa elämästä ja oli juuri paluumatkalla palatsiinsa.
Häntä huvitti Abu Hassanin merkillinen kutsu, ja kun miehen kasvot häntä miellyttivät, niin hän päätti seurata hänen mukanansa.
— Kiitos, sanoi hän, seuraan mielelläni sinua, mutta sillä ehdolla, että ulotat vieraanvaraisuutesi palvelijaanikin.
Samalla hän viittasi Giafarille, joka oli astunut pari askelta hänen jäljessänsä, mutta nyt kiiruhti herransa rinnalle.
Koska Giafar näytti rehelliseltä ja siivolta palvelijalta, vieläpä varsin herrasmaiseltakin, niin ei Abu Hassanilla ollut mitään sitä vastaan, ja iloisesti jutellen kaikki kolme astuivat hänen asunnollensa.
Kalifi huomasi, että Abu Hassan oli erittäin miellyttävä nuori mies, ja mitä vieraanvaraisin isäntä. Pöytä oli katettu, kun he saapuivat perille, ja täynnä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta parhaana ruuan höysteenä olivat Abu Hassanin leikkipuheet ja hyvä tuuli. Ja kun he olivat kyllikseen syöneet, niin haki Abu Hassan hyvää viiniä ja tarjosi sitä vieraillensa.
Abu Hassan ja kalifi.
Abu Hassan ja kalifi.