Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.
Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen juoksevan pakoon.
Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki, mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —
Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa, painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä puolesta.
Ja Thijs!…
Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.
Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa. Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään. Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen. Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi, ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.
Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi mihin.
"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.
"Jumala!… Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.