Se on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy monta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se seisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun ensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.
Mutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin odotettavissa parempaa tulevaisuutta?
Että potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu, vielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi silmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja sitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät kaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen nummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon oli piirretty: "Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri."
Itse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut samanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi. Alkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille suotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat olivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan seinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä maalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi — kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se, vaurastuksen aika ei ollut pitkä.
Mökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen oli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin eivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.
Mökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista — asui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo oli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt ja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut, nauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita omaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta tuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut paikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen "hyvinä päivinään" — ja niillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa, milloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin minkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta, kesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta vuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.
Näistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja lämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla (Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin pesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi "ukosta", joka istui kotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä tiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin herraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten kanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein purskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen puodistaan lähti: "reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa vaaksallansa."
Dientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja soma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas, jotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle itselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein sai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli miehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan nuoremmista työmiehistä.
Tälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne menivät naimisiin, neljä guldenia, neljä stuivers'ia ja nummella elinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle rakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi tuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He pitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko tulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti maailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko pian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa ja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle. Iloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui naimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan parempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden siemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua tukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka hän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha, mikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita, eripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun hän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja vaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin, köyhäinhoidon kustannuksella.
Harvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen, mitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään samallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista ja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä ja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat olivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin luonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä, että hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio — ja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon vaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.