Autio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa oli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua saattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä tämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut käyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa tulta takkaansa.
Ei aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli Dientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi juuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen menneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei kumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.
Ohitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan jollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa kohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella, kun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat aterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten, edellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja paikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo oli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen poika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin verkahousuihin.
Mutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden "esiintyä ihmisten parissa" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein pakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota liikutteli.
Äiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan kappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä siihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi itsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä kärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan kujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan, milloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.
Muutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika oli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo vanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista toimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs (Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer van Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.
Kyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä ensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa) kohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä istuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa, voimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo yli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut, kuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.
Eräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin puuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni, mutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin sinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin tarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli liituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse akkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama käsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit. Punaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka päällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen osassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi, toisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.
Laajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen tusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi pitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa ynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa, kuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä kantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.
Kaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate oli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin teekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä komerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli mummo perinyt vanhemmiltaan.