Semmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati, jonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan puitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin kumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena todellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän ansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan näkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin luonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan käyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen, vasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja jonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin sinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin vähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden kanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen nenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän suurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se mainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli kovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä enemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta ainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä vähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin "pönkävatsainen" — siinä hänen tavallinen juhlapukunsa.
"Ei ketään näkyvissä", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta; "mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan…" Ja hän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella nakutuksellaan muistutti ajan kulusta.
Kun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän tyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta kuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei mökin luo.
Geesjen se oli, mutta — hän tuli yksin.
Äiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella suudelmalla.
"Lapsi, tuletko yksin?" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen kahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit. Geesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen täyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina kuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.
Nyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa koettivat hymyillä.
"Tulen, äiti, yksin", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan käärivinänsä kokoon shaalinsa. "Thijs'in täytyi lähteä asialle, luulen… mutta hänen pitäisi jo olla täällä."
"Asialle? Mihin?"
"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää siteistä — sanoo hän…"