"Lapsi!"… ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, "mistä sinä nuo sanat sait?… Ei tietää siteistä?… Häntä ei ole koskaan ollut helppo hallita, Geesjen!" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan kätensä tytön olkapäälle.
Geesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: "Oi, minä olen niin onneton, äiti!"
"Onneton?" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen kasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.
Mutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan kylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: "älä itke, rakas lapsi! Jos kentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et vielä ole naitu hänelle."
"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän Thijs'istâ, mutta… hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä. Hän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa', jolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta joka kumminkin vetää häntä nokasta… Thijs on kaunis poika." — Mummo Dientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä — äidin korvissa.
"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?" kysyi äiti sitten. "Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän valehtele koskaan."
"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita toimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet kohtaisin; mutta hän ei tullut sinne."
Äidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti: "Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta, kohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka kaikkein enimmän rakastavat toisiaan." Mummo ei saanut jatketuksi, tuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.
"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme", vastasi Geesjen. "Kuinka olisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä tyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin Thijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa — taidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen armonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini edessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka kauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en tullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs. Mutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa paikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — — niin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin."
"Ja hän seurasi sinua?"