"Seurasi kauan, ja kertoi minulle… oi, äiti, minä luulen että purskahdan itkuun, kun sitä ajattelen… kertoi että hän oli rikas ja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä markkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on päivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä suostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua kauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että hän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä pelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle semmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan; mutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen. Nyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä rupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut; mutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä… luulee pääsevänsä parempaan avioliittoon… Thijs on huono poika…"
"Tuota et sinä kumminkaan usko", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että se oikein kävi Geesjenin sydämelle "Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä olet niin kovin liikutettu", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt kyyneleet pois silmistänsä.
Ja sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja siitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet kumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla kääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa nähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja Geesjen aavistivat!
Ei aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan nummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen armonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän tien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä seuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä kuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle, joka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo viipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä tyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään kohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa hän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen, tavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa yksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin, juuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään, oli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja oijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan, että hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki telineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs, joka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi hän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen, jotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä ollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen olivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli tämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs oli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.
Otaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla huomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista että jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat. Näyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista puistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin puiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän asumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista ulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän kumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden tunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän kuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän voinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä hakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti huolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi muutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista näyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää jaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon ylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in niskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle vähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten poikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa kohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin keino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli juuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa kylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi vielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän kuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.
Thijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä, mutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla. Thijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis ja "sievä" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä ajassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja puutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata rahojansa.
Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa. Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi, tapasi hän kummaksensa Konstansin.
"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä suurinta kohteliaisuutta.
Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut, musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle ulkonaiselle esiintymiselleen.
Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.