Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet, mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä, jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.
"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen matkansa suuntasi."
"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"
"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin, joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"
Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut, mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen sydäntänsä.
"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."
"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa… jos vain noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma, älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut, valinnut toisen."
Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.
"Se ei ole totta!" huudahti hän; "sitä ei ole Geesjen tehnyt."
"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi.
Thijs hämmästyi.