"Missä on poikanne?" kysyi tuo karskea ääni.
Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän. Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.
"Missä on poikanne?" kysyi karskea ääni toistamiseen.
"Muori, sanokaa toki jotakin", rukoili Geesjen hiljaa
"Minulla ei ole mitään… minun poikani on" — mutta sanat jäivät sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.
* * * * *
Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista hohdettaan.
Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät, ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä suurinta huolta. —
Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin, jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi; sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!
Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa? Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa! Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt, turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!