Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.
Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko
Dientjeniä siitä.
"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole rikas…"
"Olisinko minä tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin? Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne… Te ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni, enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt omaa äitiäni."
"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä ja suuteli häntä. —
Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja, joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä, kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.
Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan. Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä tahtonut oppia — syömään mielihalulla.
Silloin kuuli hän askeleita takanaan… Hän kääntyi ja näki mummo Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi kylmästi.
Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", — löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.
Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen juhlallisemmaksi.