"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."
"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä toinen oli puhunut.
"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa sinun suruusi verrattuna!"
Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut vaikea arvata hänen tunteitansa.
"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut kaksi edes!"
Dientjen katsoa tuijotti eteensä.
"Oletko sinä kadottanut jonkun?" kysyi hän kylmästi.
"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin…"
"Siksi etten ymmärrä pakinaasi."
".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"