"Mitä hän minun luonani toimittaisi?"
"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree. Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi, mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä, mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut, jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta — ei sanaakaan vastaukseksi!"
Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan… "Olivatko ajopelit käännetyt kylään päin?" kysyi hän.
"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo viittasi nummelle päin.
"Kenenkä olivat vaunut?"
"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin."
"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —"
"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin että Thijs ei se ollut."
Mummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.
"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on iloa siitä pojasta."