Geesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin nojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka hän näki, oli Thijs.
Muutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin hiljaan: "Geesjen!"
Tyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän ollut kuristua.
"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?… Olet ehkä unhottanut minut, ja — siinä teit oikein."
Valittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle, vaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta, minkä Kaarlen puhe "halveksitusta talonpoikaistytöstä" oli tehnyt.
"Oletko jo puhunut mummon kanssa?" kysyi hän.
"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka ajatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä ja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja päivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin olisin minä tappanut oman äitini."
"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan ihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa ja on onnellinen."
"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut. Minä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi, hän on unhottanut minut!"
"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut", sanoi Geesjen; "minä tiedän sen, vaikkei hän puhu siitä."