"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi?
Oi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?"
"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä on, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän että hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea löytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta, köyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän aikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni kutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle… niin rakas!"
"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut", sanoi tyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut liikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan. Geesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen kasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi anteeksi antamiseen.
* * * * *
Talvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun. Kevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo Dientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi varsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan. Kirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut mielellänsä näkevänsä hänet siellä.
Eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin kirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään niin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen. Ja kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä näkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi ajatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt kotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen tuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.
Lohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän yksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin evankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman tekstin, jonka hän vasta oli kuullut.
"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei kenkään hänelle sitäkään antanut", luki hän puoliääneen.
"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?" kysyi Geesjen itseltään. "Meillä olisi kumminkin aina ollut leipää."
Samassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi ympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä puuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi kääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen — oli hän merimies.