"On. — Mutta sitä ei voi välttää!" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän hiljaa itsekseen. "Tule, lähtekäämme", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt tarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut vapisematta.
Mummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki. Likellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli varmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä ja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja selvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska pullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla. Suuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki hän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen voidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.
"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — —
Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä."
"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani", mumisi mummo ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään.
"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?" kysyi tyttö lempeällä äänellä. "Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?" Ja hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä, niinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen sydämensä tarvitsi.
— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. "Mummo", sanoi hän vanhukseen kääntyen, "minäpä koniin jotakin toista kirkossa. Oi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän tekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin — Thijsiä."
"Salli minun unohtaa se nimi", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin omituisen lempeä.
"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo", sanoi nuori tyttö huolestuneena ja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen. "Sitä ette tahdo… Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos hän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän tehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi tehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota ja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja sanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi teihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi hänen nimeänsä?
"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on hulluutta ajatella… Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa, etkä tiedä, mitä puhut." Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä voinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.
"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta hänestä", jatkoi äiti. "Hän kyllä ei usein puhu minusta."