"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi.
Minä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu."
Hän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki liikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin tullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja tirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät ummessa; hänen kätensä vapisivat.
Kun Geesjen ehti sanoihin: "Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään huoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti tunkeusivat hänen sydämestään sanat: "en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa."
Äiti avasi silmänsä ja tuskan huuto pääsi hänen suustaan.
"Sinä täällä!" oli ainoa, minkä hän sai sanoneeksi.
"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä tiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole mahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton ihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun sanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä."
Mutta äiti ei virkkanut sitä sanaa, jonka Thijs kerjäämällä pyysi hänen lausumaan. "Herra Jumala! Salli minun se unohtaa", rukoili hän sydämessään. Geesjen ei tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä; hän ei saanut sanoja tunteillensa. Tietämättänsä tuli hän heittäneeksi silmäyksen kirjaan, joka hänellä vielä oli avattuna kädessään. Ja hän jatkoi lukemistaan, ikäänkuin häntä ei olisi mikään keskeyttänyt, ja luki tavalla, jommoisella hän ei koskaan ollut lukenut, pannen koko sielunsa, koko sydämensä sanoihinsa:
"Sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löydetty —"
"Thijs, Thijs!" kuului — tuskin kuultavasti. "Thijs, minun lapseni!" ja äiti lepäsi riemusta itkevän poikansa sylissä.
Geesjen oli voittanut Vapahtajan sanojen kautta.