— Mutta minä vakuutan, ettei minulla ole rahaa! huudahti Marcel.
— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia ei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me, täydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan välttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) — Pitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme erehdyksen.
— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon menneeksi, tarkastetaan menopuoli.
Tällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän säästäväisyyden merkeissä:
— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen piippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia, neljäkymmentä frangia!
— Mitä ne ovat nuo sekalaiset, kysyi Rodolphe Marcelilta, joka luki.
— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.
Siinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.
— Entä sitten? Jatka.
— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä, tupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit kaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit kuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät silmät…
— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä Iriksen vyötä varten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli ihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?