Barbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.
— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.
Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.
— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko diplomaattikunta jo makuulla.
Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.
Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen päämäärän saavuttamisessa.
Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin uskaltanut luvata mitään varmaa.
— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni äänistä mitään ennakolta.
— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua joukkoonsa? kysyi Barbemuche.
Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen, ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä kysymyksiä.