— Koetan parastani, lupasi Carolus.
Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa. Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.
— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan, mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.
— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.
— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin säädyllisen näköinen.
— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin olla mukana osingonjaossa.
Kaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.
— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.
— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.
— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.