— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche, hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.
— Kalustetussa huoneessa?
— Ei, kalusto on oma.
— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena. Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet. Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen kukkuloille.
— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?
— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.
— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka kirjallisuuden verhossa pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä vastaan.
— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua joukkoomme kirjallisuuden verhossa.
— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.
— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.