Amélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea, joka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.
— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan huolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän luoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta, vain kiusotellakseen teidän ystäviänne.
— Koettakoonhan, niin saadaan nähdä, vastasi Rodolphe.
Ja hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki Mimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten rakastuneen.
— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on vielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.
— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että tahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää minua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä tai minua.
Totta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen hänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä. Mutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja huomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että Mimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia ja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.
Tanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö hän sanassaan.
— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä tilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.
Amélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut ensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa neljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.