— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan tästä vain tulee loppu.
— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen
Rodolphea.
Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.
— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.
Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja ylpeydestä.
— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän jälleenyhtymisellemme.
— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä, vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.
— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi, koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina petetään?
XV
Donec graius…