— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.
Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan, ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun tieltä.
Kello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää uuden.
— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta nukkumaan.
Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.
Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:
— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.
— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.
Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin kalvosimia.
— Tulen hakemaan muut… sitten… vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.