Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen hylkäävän tuomion Paosta Beresinan poikki.
— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella nimellä Käynti Panoraaman läpi.
— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.
— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan… — Kun ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani, joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni… Vakava, suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle! Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.
— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave
Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.
Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.
Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin oikopäätä säestyksen.
— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan siveltimen!! Hylätessään Punaisen mereni he toivovat ehkä, että epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.
Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista, jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija, jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen. Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin; hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin — asunnon, nimen ja salaisuudet.
Muutamat hänen memoriaalistaan otetut sivunäytteet valaisevat hänen liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin tarkimmatkaan selitykset.
20 p. maalisk. 184-.