— Entä sitten, sanoi Marcel. — Tuo on vasta etujoukko.
— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen sanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän: tuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!
— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on kobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn, teette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta nimen Leo X, Leo X numero kaksi.
— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta, mutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja jälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.
— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme kertaa pöytään. — Kiinni on!
— No sama se minun puolestani, myönsi Marcel.
— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat, pöytä on katettu!
Laulaen Hugenottien kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme laskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.
Ukko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi heille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia suuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta Schaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien tätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen saakka.
Neljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin viininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä arveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla hoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa hereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla frangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen, joka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä tähän kuiluun.