Seuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa soittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä ja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan, kevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään kukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi, puut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen auringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun pilvipielukseen, ja huusi sille:
— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane heti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun tuloani.
Ja aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja ylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta matkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut pensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan metsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään lauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja rakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn mies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia. — Suom.] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää köyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka on jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden halki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä tuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään ikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle terveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle, viattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa, kaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään lähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet kirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja viulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!
Kun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme ahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia tunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä uuteen pukuunsa.
He olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se tyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen antaa.
Varsinkin Musette ihan säteili kauneutta.
— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. — Minusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni onnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään. Mutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei meillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä… Meillähän on valmis ohjelma sitä varten.
Phémie oli eräästä asiasta pahoillaan.
— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, — mutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani ja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?
Kello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän puhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät ikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli mukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia myöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.