— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.
— Etsikäämme, sanoi Jacques.
Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä. Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät he tietenkään löytäneet avainta.
— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian paistaa.
Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista, mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie. Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee, sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille… Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset. Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!
Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.
— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.
— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.
Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.
Hän ei enää tahtonut sitä löytää.