Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle. Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.
— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan huoneeseeni.
Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän sytyttämisen että huoneensa avaimen.
— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin poistua tyhjin toimin.
Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja nuoret jäivät pimeyteen.
— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.
— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.
Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:
— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.
— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.