Toinen lukija. Saa nähdä, kuinka se päättyy.
Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina iloista.
Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan aikaan muuttaneet.
Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää, että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan kaivannut.
Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena. Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa, joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi. Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa, jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä. Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa, hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.
— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota pistoolini, mutisi hän.
Ja hän alkoi tupakoida.
Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila häipyi unelmien sumuun.
Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen. Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.