Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella, Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.
— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut aina vihreitä.
Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.
— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa minulle puuhka.
Koko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.
Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan. Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin nousi vuoteesta.
Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan takaisin vuoteeseen.
— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on käsissä. Francine kuolee.
Kyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.
— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei ole enää mitään toiveita parantumisesta.