Ja seuraavana päivänä Jacques oli yksin.
Ensimmäinen lukija. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.
Niinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.
II
Pyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut
Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja. Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet vihdoin.
Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli hyräillyt.
Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita, joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli, että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi, tavallinen aamulaulunsa huulillaan.
Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä kalpeille kasvoille.
— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.