Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät, joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen, jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.
Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä, jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä epäillä jälkeenjääviä.
Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.
Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät Galateansa marmorihahmoiksi.
Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut sanoa hänen kuolleen kauneuteen.
Lääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.
Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan hautajaisluvan.
Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen erehtymättömyys.
Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.
— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs heistä.