— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui Francineen, hän on paljon muuttunut.
— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.
— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.
Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.
Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi hautausmaata kohden… Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä, oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.
— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä…
— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.
— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.
Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi rakastajatartansa viimeiseen lepoon.
Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.