Haudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään nopeasti.
— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!
Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan. Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle pystytettiin pieni puuristi.
Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät sanat:
— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!
Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli Vedenjuojat. Sitä perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun kirjailijaliittoa, josta puhutaan Maakunnan suurmies nimisessä romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja »vedenjuojien» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät, kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua, eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla todistuksena seuran olemassaolosta.
Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti vannottu.
Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi, että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa, jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan. Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt Vedenjuojien aateyhteydessä, hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne. Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä, josta olisi tuloja.
— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot, mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja. Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.
Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla, koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen lemmittynsä loistaviin silmiin.