Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään, Vedenjuojia. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan Vedenjuojista ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.
Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys, ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli kaiverrettu Francinen nimi.
Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa, joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.
Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista. Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa lepäsi.
Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois, sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan. Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle, joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle, joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan — köyhän surevaisen köyhä uhri.
Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset, kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia. Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä. Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin, loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:
Käy lempi ympärilläin, oveni auki siis!
Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen. Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen ja oikea laki määrää niin.
Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista, olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, Vedenjuojien, elämää.
Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan. Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä siihen oli syynä.