— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.
Ja koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:
— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.
— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!
— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä toisen huulilla.
— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.
Ja hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.
Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö, nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea. Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään, kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet ulkonäöltä:
— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä ehkä taas joku haudattavana?
Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin De Profundis, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien, joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään, päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.