Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa haudalle.
Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun. Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua joka päivä. Nuori tyttö totteli.
Eräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:
— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.
— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen, saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.
Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.
Taiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.
— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys johtui.
— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi, minulla on työtä.
Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen, joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.