— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.
— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?
— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille…
— No?
— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.
Siitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.
Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan, oli menossa Francinen luo.
Hänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.
Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi, sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä kokonaan vuoteeseen.
Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.