— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva. Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia. Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.
Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät Vedenjuojat olleet saattamassa ruumista.
— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.
Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.
XIX
Musetten oikkuja
Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä Kulku Punaisen meren poikki, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi. Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti hymyillen.
— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.
— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.
— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.