— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.
— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!
— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.
Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.
— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?
— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.
— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.
Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:
— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?
— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.