— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.
Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa kirjeen; se alkoi näin:
»Paksu pallukkani!»
— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta, mutta onnistumatta.
— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on ankkurissa.
— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle tuotat!
— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä… maksoi paljon rahaa… Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla kaksikymmentätuhatta frangia korkoja… Hän pyytää minulta tässä kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!… Annan hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi…
Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.
— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?
Rahat olivat kadonneet