Rouva Sidonie purskahti nauruun.
— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan…
Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.
— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies. Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää. Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee, että Musette on hullaantunut Marceliinsa.
— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.
— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.
— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa, jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.
Niin, miksi?
Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan. Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja kokonainen metsä paloi uunissa.
Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä, valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-, ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.