Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi ovelle.
Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.
— Mikä sinun on? kysyi hän.
— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.
— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.
— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien jäännöksiin, — tulen liian myöhään.
— Mutta miksi? kysyi Marcel.
— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.
— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.
— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin, tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?