— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.
— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.
— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.
— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona, koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.
— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen Dies Veneris.
— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti. Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja, juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen, En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani. Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista, aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö. Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni, ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä kuuma että jääkylmä.
— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.
— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni hänen kädestään.
— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.
Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti minulta liinan pois.