— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen luokseen.

— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu, jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.

XX

Mimi silkissä ja sametissa

I

Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!

— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar, sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet, valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne: taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin kaikki teidän entiset pukunne yhteensä…

— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin Naisten oraakkeli, pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten, katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin… ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään… saavutettuanne päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä? Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän tunnuslauseenanne on Huikentelevaisuus, ja te osaatte tyydyttää joko oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat, jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää. Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme, ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.

Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa pilkkaa.

— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä, jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen, mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö, Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni, ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut. Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen, joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt, Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä toisella äänensävyllä.