— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.
— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa, jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä. Ja nyt syömään.
— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin. Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin tilannut Burgundin viiniä.
— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme. Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin, jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.
— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne, eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.
— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva. Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki: aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman päivätyön suorittanut kantaja.
— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen poistunut, juoksee hän päänsä seinään.
— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani hänet täydessä epätoivon kuumeessa…
— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.
— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli nukahtanut heti levolle mentyään.