— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön tapauksista… Mutta kuinka kävi sitten aamulla?
— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana muutimme.
— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet? kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli minua niin suuresti rakastanut?
— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne…
— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan: unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No, mitä hän teki niille? lisäsi hän.
— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.
— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.
— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.
Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän, Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.
— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin yksipuolinen!