— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, myönsi Rodolphe.
— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki totuudet Hyvää yötä!
Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.
— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.
— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?
— Pyh!… Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?
— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.
— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin naisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää koettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.
— Vähät siitä, sanoi Mimi. — Hänhän rakastaa nyt toista.
— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän muistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä tuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten aikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä vielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.