— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?
— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.
— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.
Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.
— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on. Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta… saimme sitten muuta ajattelemista.
— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.
— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään kolmisin.
— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.
— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?
— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä tavalla näen teidät jälleen.