— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta? Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!
Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.
— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.
— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.
Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin iloinen.
Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:
— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.
— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.
— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.
— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä kauan, vain kaksi päivää.